Onnettomuudekseni olen katsellut tässä viimeisen viikon aikana paljon vanhoja kotivideoita. Kotivideot käsittelevät sekä perhettäni, että silloista maailmaa yleensä. Olen nähnyt itseni kasvavan synnytyslaitokselta 12-vuotiaaksi videolta.

Tämä oli sinänsä mielenkiintoista nähdä ihmisten ja aikojen muuttuneen. 90-luvun alussa televisio oli lähes aina päällä, nyt se on lähes aina suljettuna. Kakkua kului perhejuhlissa, kun taas nykyään kakun kurssi on alhaalla ja voileivät ovat kova juttu. Videopelit olivat niin uutta että useat aikuisetkin olivat niistä hyvin kiinnostuneita.

Yksi asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Tämä aikakausi, lapsuuteni, on ehkä elämäni tärkeintä aikaa persoonallisuuden ja kykyjen muokkautumisen kautta, sekä lisäksi se kattaa prosentuaalisesti reilusti yli puolet koko eliniästäni.

Silti en muista näistä tapahtumista juuri mitään. Pelkkiä varjoja, vaikutelmia ja yksittäisiä täysin satunnaisia tapahtumia kuten jonkun tietyn lelun tai laulun tai ihmisen. Elämäni on joutunut kovalevyvirheen uhriksi. En muista mitä ajattelin, mitä tunsin ja mitä pidin kovana juttuna. Lapsuuteni todistusaineistoa ovat vain muutama irrallinen esine ja kasa pölyisiä VHS kasetteja.
Kun tutkin muistiani tarkemmin, huomaan myös etten oikeastaan muista muutenkaan paljoa elämästäni. Kuusi vuotta kestäneet yläaste ja lukio ovat pelkkiä hämäriä muistoja ja Facebookin nimiksi ja kasvoiksi muuttuneita ihmisiä. Parhaiten muistan lähiviikkojen tapahtumat, mutta jos yritän mennä vaikka 8 kuukautta taaksepäin nykyhetkestä ratas lyö pahasti tyhjää. Käy ilmi että elämä on edestä pitkä mutta taaksepäin katsottuna hyvin lyhyt.

Harmaalla 1880-luvulla tämä ei olisi haitannut. Aika oli syklistä. Elämän suuri väkipyörä pyöri vuodenaikojen tahtiin auringonnoususta toiseen. Ihminen pyöri mukana kunnes oma biologinen koneisto hajosi ja oli aika antaa omien lastensa ikiaikaisessa karusellissa. Nyt aika on lineaarinen. Olemme toisella tapaa tietoisia kuolemastamme ja siitä, että aikaa on rajoitetusti. Silti tätä aikaa katoaa suuria määriä ikäänkuin huomaamatta. Telkkarin katsomiseen, tietokoneella istumiseen ja nukkumiseen. Kulutusyhteiskunnassamme pätee hyvin klisee "elämällä on viimeinen käyttöpäivä".

Tämä ongelma on antanut minulle uutta pontta riskien ottamiseen. Jos elämä on kerran niin lyhyt niin miksi haaskata sitä varmasti elämiseen? Osa ihmisistä haluaa ja yhteiskunta jopa erityisesti tarvitsee rattaanpalasia, jotka mukisematta tekisivät työnsä ilman riskejä tai unelmia kärsien kiltisti kaiken rasituksen mitä valtavan koneen pyörittäminen aiheuttaa. Mutta elämä on lyhyt ja mikäli haluamme käyttää sen niin että jopa muistamme sen ja voimme olla ylpeitä: kannattaa ottaa riskejä.

 

http://youtube.com/watch?v=tNqwERjEXlM&feature=related